lauantai 20. toukokuuta 2017

Päivänä eräänä...

MM-radasta on aikaa viisi viikkoa. Kovin vähän on tullut ajateltua pyöräilyä sen jälkeen. Ajettua toki senkin edestä!

Viimeiset 4,5 viikkoa on tullut oltua kotosalla ja kolmeenkymmeneen päivään on mahtunut yli 25 lenkkiä, joista oikeastaan kaikki Gif-Chebicin Sepän Laurin kanssa. Ja pyöräily on tosiaan maistunut hyvälle! Niin hyvälle, että sitä ei ole sen kummemmin edes viitsinyt ajatella. Toki Laten kanssa on tullut omia ajatuksia palloteltua paljon, mutta mitään selkeää suuntaa ei niissäkään oikein ole.

Ajaminen kulkee tällä hetkellä melkoisen hyvin. Ottaen huomioon kuinka hyvässä kunnossa ajoseurani on, olen melko tyytyväinen omaan tekemiseeni. Noin niinkuin ilman kummempia treeniohjelmia ja fiiliksellä ajellessa. Marraskuusta 2015 alkaen, noin puolentoista vuoden ajan, tehdyt voimatreenit salilla alkavat olla vain muisto, kun ylimääräinen liha on katoamaan päin ja sehän tietysti näkyy suoraan siinä kuinka kivasti vaikkapa Toijaistenmäki nousee - tosi kivasti!

Radan 1km aika-ajo, jota koen ajaneeni marraskuusta 2015 alkaen aina huhtikuun 2017 puoliväliin, oli hyvä yritys! Harjoittelin taatusti väärin kevään 2016 MM-kisojen jälkeen aina tämän vuoden MM-kisoihin. Tein liikaa, joka ei kovissa anaerobisissa harjoituksissa toimi, vaan ajoin lähinnä kroppaa tasaiseen jumiin. Se näkyi ajoissa. En päässyt kuin noin 0,6 sekunnin päähän omasta SE:stani, toki kolme kertaa, mutta tuon lähemmäs ei ollut asiaa.

Virhe on siis helppo myöntää! Virhe ei ollut se, että panostin radan kilometrille tuon 1,5 vuotta. Henkisesti rankka 18 kuukautta, joka vei kisaamaan vähän sinne ja tänne, söi 3,5 kuukaudessa koko vuoden 2017 budjetin ja jätti käteen ison pettymyksen. Olosuhteet sain luotua sellaisiksi kuin ne on yksinäisen amatöörin Suomessa mahdollista saada hyvien yhteistyökumppanien tuella.

Juhana Hietalan kanssa vaihdoin tänään pari sanaa ollessani huoltamassa Urheiluliiton junnuja Tampereella korttelikisassa. Tämä taisi olla se päivä eräs jolloin vähän kirkastui missä menen ja mitä tehdä jatkossa pyöräilyn kanssa.

Kuten yllä kirjoittelin kuntoni on hyvä. Miksei olisi? MM-kisoista on aikaa 5 viikkoa, olen ajanut yli 70 tuntia maantietä neljään viikkoon ja suurin osa treeneistä on ollut reippaita vuorovetotreenejä. Kuntoni on itseasiassa erittäin samoissa tasoissa kuin kausilla 2014 ja 2015 kun ajoin radalla parhaimpia tuloksiani (aavistuksen liian kovissa kisoissa). Viime syksynä ajoin Kanadassa treeninä GP:ssa scratchin (7.) ja 4km (4.47) ilman minkäänlaista treeniä noille matkoille, mutta kilometrin treenien tuomien anaerobisten ominaisuuksien avulla.

Hong Kongiin loppui se tietty vaihe ajouraani. En osaa tarkemmin sanoa mikä se vaihe on, mistä se alkoi, mitä kaikkea se piti sisällään, mutta päätepiste on selvä. Se oli MM 1km.

Saatan ajaa syksyllä vähän kilpaa. Ehkä. Käyn ainakin Kupittaan velolla koittamassa ratapyörääni. Toki se, että kisoihin lähtisin tarkoittaa omien aikarajojen rikkomista Kupittaalla. Aikarajojen, jotka ovat melko tiukat.

18 kuukautta kilometriä oli todella hauskaa aikaa. Se alkoi vahingossa ja päättyi epäonnistumiseen. Se oli todella yksinäistä aikaa, jota en kenellekään suoraan suosita (voin auttaa, jos joku haluaa koittaa kilometriä tai muita ratalajeja), mutta joka jätti paljon. Myös negatiivisessa valossa; eli kilpailumotivaation katoamisena.

Onneksi kevään mittaan nähnyt hyviä kavereita kisoissa joiden kanssa päässyt vaihtamaan sanan tai pari, sekä tunnit Laten kanssa, jotka toivat itseni tähän hetkeen. Päivään erääseen jolloin ajatus lähti ehkä valkenemaan ja harkitsen ekaa kertaa paluuta vanhaan - ei omnium vanhaan, vaan siihen, josta hommat radalla alkoi; pistariin ja scratchiin (sekä neloseen).

Ketju poikki,
-M

ps. Seuraava teksti voi tulla huomenna, ensi viikolla, Juhannuksena tai elokuun lopussa!