Harjoittelupohdintaa

En käy nyt omaa harjoitteluani tässä pohtimaan. Minulla on valmentaja, jonka tiedän tietävän, pohtivan, kyseenalaistavan ja kehittävän itseään. Toki harjoittelusta tulen kirjoittelemaan lähipäivinä lisää.

Ajelin tänään joukkuekavereideni kanssa paikalliselle porukkalenkille. Väkeä kertyi pienen belgialaisen kaupungin kahvilan ympäristöön 60-70 kilpapyöräilijän verran. Mukana oli niin harrastelijoita, aktiivikuskeja kuin ammattimiehiäkin aina tämän vuoden Amstel Gold Racen seitsemänneksi sijoittuneen kuskiin asti. (En itse tietenkään tunnistanut kuskia, mutta joukkuekaverit kertoivat).

Olin ajatellut päivän sisältävän mukavaa porukkalenkkeilyä Belgian maaseudulla auringon paistaessa kevyen tuulen säestämänä. Sillä hetkellä kun, äänetön, lähtölaukaus 9.30 ammuttiin tajusin, että päivästä tulisi varsin tiukka.

60 kuskia jonoksi kylän ulostulotielle, kuskit pyrkimässä kärkeen ja kärjessä isketyt irtiottoyritykset saivat minut miettimään, että unohdinko laittaa numerot kiinni ennen kilpailua. Joukkuekaverini tuli viereeni selittämään, että viikonloppuisin kahvilan porukka ajelee vähän tiukempaa vauhtia, kun arkisin tyydytään noin 33-35kmh vauhteihin.

Kisan, siis porukkalenkin, tullessa ensimmäiselle peltoaukealle ja kuskien pakkautuessa vasemmalle kaistalle aloin miettimään koko lenkin jättämistä sikseen. Sitten taas toisaalta, milloinkas viimeksi tuli ajettua tälläisellä vauhdilla? Eli omaa auraa rakentamaan tien oikeaan reunaan ja samalla toivoen onnen olevan myöden muille.

Noin kahdenkymmen kilometrin kohdalla ylitimme moottorien loivasti nousevaa siltaa pitkin. Tämä oli ensimmäinen hetki, joka alkoi karsimaan väkeä ryhmästä. Ja pudonneita ei odoteta - eivätkä pudonneet sitä odota.

Kisa, siis lenkki, jatkui samoissa tunnelmissa loppuun asti. Noin 50km kohdalla lähti neljä ajajaa irti, joita sitten viimeiset kilometrit ajettiin takaa. Välillä kylissä meno oli varsin pelottavaa kun, noin 40 ajajaan pienentynyt, ajajajoukko taitti matkaansa.

Kisa loppui kun ylitimme lähtökylän sisääntulotielle maalatun viivan. Voittajakin löytyi loppukirin päätteeksi. Keskinopeus kisassa oli liki 43kmh ja itselläni tehomittari kertoi aikaa kertyneen varsin runsaasti anaerobisella tehoalueella.

Treeni oli kuitenkin hyvä. Mikäli jättää sen järjettömän kohelluksen mitä välillä oli pois. Kilpaa pyörällä ajaminen vaatii kuitenkin kilpaa pyörällä ajamisen harjoittelua. Turussa olen viimeisen vuoden aikana tainnut viettää treeneissä 15-30 minuuttia peesissä ajellen. Siis vuoden aikana. Eipä siinä tarvi ihmetellä miksi jalat ovat jumissa ja jäätyneet yhteen vauhtiin. Tuollaisia lenkkejä ajellessa on helppo saada jalkohin perusvauhtia. Kärkeen voi mennä pitämään vauhtia, jos siltä tuntuu, irti saa iskeä ja sivutuulessa nyt on aina tekemistä.

Harjoitellaanko omilla porukkalenkeillämme liian hiljaisilla vauhdeilla? En väitä, että päivästä toiseen on hyvä ajaa tuollaista treeniä, mutta silti... On kovin helppo nähdä, että kuskit täällä yrittävät kisoissa kun he sitä tekevät myös treeneissä. Tämä tuo myös vauhtia kisoihin. Tätä kautta treenivauhditkin kasvanevat. Tämä taas kasvattanee kisavauhteja.....

Omaan harjoitteluuni rinnastettuna tälläiset harjoitukset ovat mitä parhaimpia. 90% ajasta ohjelmassani on "perusajoa". Ei peruskestävyysajoa, vaan perusajoa. Kuitenkin alle laktaattikynnyksen syketasojen (!) tehtävää ajoa. Laktaattia saa siis kertyä jalkoihin, mutta ei niin paljon etteikö sitä voitaisi poistaa ajon aikana jatkuvasti.

Paree siis nauttia tästä kun tätä on tarjolla. Kotiin palattaessa on ohjelmassa jälleen riittävästi kilometrejä yksinään.

-M

ps. Kuten twitterissäni jo mainitsin pyöräilijät lenkillä osasivat Suomen yhdistää suoraan Paajasen Paavoon. Pieni, mutta erittäin vahva oli kommentti kun Paavosta puhuivat. Olin kyllä vaikuttunut. En siitä, että Paavo on kova. Sen tietää kaikki pyöräilijät Suomessa. Vaan siitä, että Paavo on niin kova, että kun Den Haas -kahvilalta lähtee lenkki puhutaan Paavosta ylistävin sanoin.